Kemihaaran Pullin perintötalollinen vuodesta 1728. [Lunasti tilan omakseen vuonna 1728 vanhemmalta veljeltään Juho Pullilta 124 kuparitaalarilla. KA Kemin käräjät 4.4.1728: 1216-1218; 3.1.1740: 96v-98.] Kemin talvikäräjillä 1732 Olli Pulli valitti talollinen Matti Junkkaran Korkalon kylästä hallitsevan 2 kuorman laajuista Isoniittyä, jonka hänen isänsä Olli Pulli (VII:53) oli edesmenneen lapsenlapsensa Riitta Juhontyttären kuoleman jälkeen antanut vieraiden miesten läsnä ollessa 21.11.1703 Riitan sisarelle Kreetalle myötäjäisiksi. Kreeta oli sittemmin myynyt niityn Junkkaralle jalkajousesta ja tyhjästä lohitynnyristä. Aiemmin Pullin ja Korvan talot olivat korjannut niittyä puoliksi, ja Pulli haki nyt Pullin osuutta takaisin tilaansa. Junkkara sanoi, ettei tiennyt, milloin niitty oli joutunut hänen tilaansa, sillä siitä oli niin kauan, ettei sitä kukaan enää muistanut, ja siksi hän ei hyväksynyt myöskään vanhaa sopimusta. Oikeus ei voinut tehdä asiassa päätöstä, vaan lykkäsi sen seuraaville käräjille, jonne Pullia ja Junkkaraa kehotettiin tuomaan kiistanalaisen niityn omistusta koskevia todisteita. Talvikäräjillä 1735 Olli Pulli valitti, että hänen naapurinsa Juho Karvo oli sulkenut hänen raivionsa ja aidannut hänen karjanlaitumensa pellon vieressä niin, että karja vain vaivoin pääsi joelle kulkeakseen metsään. Hän pyysi oikeutta määrään Karvon aitaukset purettaviksi. Pulli oli pyytänyt nimismies Bogmania katsomaan paikkaa ja nimismies kertoi oikeuden edessä Pullin puhuvan totta. Karvo puolustautui sanoen, että hän oli muokannut mainitun raivion villistä metsästä viljelysmaaksi. Lautamiehet totesivat, että Karvo oli tehnyt raivionsa kylän jakamattomalle karjalaitumelle. Karvon mukaan hänen rakentamansa aita sijaitsi juuri tällä tilojen välisellä jakamattomalla maakappaleella eikä voinut olla esteenä karjalle, varsinkin kun laidunta oli jäljellä vielä runsaasti. Oikeus päätti siirtää asian maaherran ratkaistavaksi. [KA Kemin käräjät 18.2.1732: 309-310; 10.16.1.1735: 67-68.] Kesäkäräjillä 1741 kuusitoista talonpoikaa Kemin hallintopitäjästä - Olli Pulli heidän mukanaan - valittivat, että he olivat tänä vaikeana aikana koettaneet saada siemenviljaa kaikkialta kylvääkseen peltonsa. Keväinen tulva, joka oli ollut tavallista voimakkaampi, oli vienyt heidän talonsa ja peltonsa. He halusivat, että oikeus tutkisi heidän vahinkonsa, jotta heidän olisi turvallisempi hakea korvausta esivallalta. Oikeus merkitsi pöytäkirjaan jokaisen vahingot maaherralle lähetettäväksi. Olli Pulli ilmoitti menettäneensä 28 ruiskapan kylvön ja 3 ½ kauratynnyrin kylvön. Pellot olivat tärveltyneet niin, että 1 tynnyrinalaa ei koskaan enää voitu viljellä peltona, sillä ruokamulta huuhtoutui pois ja tilalle tuli karkeaa santaa. Myös niityille tuli runsaasti santaa. Vaikka ruis oli vikuuntunut lumen alla, hän oli arvellut saavansa edes jonkinlaisen sadon, kunnes tulva oli vienyt kaiken. Tulva vei mukanaan 800 syltä aitaa, 10-12 syltä polttopuita ja myllyn, jonka kaksi muuta osakasta olivat Matti Pulli ja Lauri Ruokanen. Seuraavan vuoden talvikäräjillä 1742 Olli Pulli pyysi oikeudelta lupaa saada käyttää Kemijoessa olevaa suurta Selkäsaarta niittynä, koska hänen niittynsä olivat suurimmaksi osaksi peittyneet soralla. Pulli kertoi, että saarta käyttivät Hoikan, Gunnarin, Törmäsen ja Maunun tilat, joilla oli tarpeeksi laidunta mantereellakin. Pullin anomukseen yhtyi oikeudessa 14 muuta talollista. Nimismies Bogman ilmoitti, että saari yhteismaana soveltui hyvin talollisten laidunsaareksi. Oikeus päätti alistaa asian maaherran päätettäväksi. [KA Kemin käräjät 25.6.1741: 896-901; 7.1.1742: 52-53.] Kesäkäräjillä 1742 Olli Pulli yhdessä vaimonsa kahden langon, Antti Rautajoen ja Heikki Viirin kanssa haastoi vaimonsa veljet Heikki ja Matti Vitikan oikeuteen vastaamaan edesmenneen appensa Heikki Vitikan (VII:55) ja tämän vaimon perinnöstä. Lisäksi he vaativat selvitettäväksi, oliko Heikki Vitikka juuri ennen kuolemaansa luovuttanut pojilleen 1 000 kuparitaalaria. Oikeus käski Vitikan veljeksiä esittämään kaiken vanhempiensa omaisuuden ja valallaan vahvistamaan sen. Perukirjan mukaan Heikki Vitikan omaisuuden arvo oli ollut yhteensä 1 874 kupariataalaria 3 äyriä, sekä myöhemmin kuolleen Kaisa Pekantyttären vielä jakamattoman omaisuuden arvo hautajaiskustannuksilla vähennettynä 124 kuparitaalaria. Perukirjaan oli merkitty, että tyttärien aviomiehet tyytyivät isänperintönä 110 kuparitaalariin. Koska langot halusivat Heikki ja Matti Vitikan vannovan perinnön oikeaksi, annettiin heille seuraava valan kaava: "Minä vannon Jumalan ja Hänen pyhän evankeliuminsa nimeen, ettei minun tietäen ole mitään jätetty pois minun isäni Heikki Vitikan tai äitini Kaisa Pekantyttären perunkirjoituksesta, enkä minä ole salannut mitään sellaista, joka kuuluisi perukirjaan ja perintöön, vaan että minä olen kaiken rehellisesti esille tuonut. Ja ettei edesmennyt isäni ole antanut minulle mitään rahoja, vielä vähemmän 1 000 taalaria, kuten minun lankoni epäilevät niin, etten minä tiedä mitään kyseisistä rahoista. Tässä minä pyydän Jumalaa auttamaan minua totuuteen sielussa ja elämässä." Heikki Vitikka kertoi, ettei hänen isänsä ollut antanut hänelle mitään rahoja säilytettäväksi. Vähän ennen kuolemaansa isä oli kutsunut hänet luokseen ja kertonut, että erään kuusen alle oli haudattu rahaa. Heikki oli löytänyt isän ilmoittamasta paikasta 20 plootua, jotka hän oli pitänyt itsellään. Matti Vitikka kertoi, ettei hänenkään hallussa ollut perintöön kuuluvaa rahaa. Isä oli silloin tällöin antanut hänelle vähän rahaa, sillä hän oli kaatanut runsaasti riistaa ja hankkinut taloon uusia tavaroita. Kun hän oli avioitunut, isä oli antanut hänelle joitakin plootuja häiden järjestämistä varten. Kantajat ilmoittivat, ettei heillä ollut appivanhempiensa perinnönjakoon muuta huomauttamista kunhan he saisivat osansa anopin perinnöstä. Oikeus päätti, että kummankin pojan osuus Kaisa Pekantyttären perinnöstä oli 24 kuparitaalaria 25 äyriä ja kunkin kuuden sisaren osuus 12 kuparitaalaria 12 äyriä. [KA Kemin käräjät 25.-30.6.1741: 857-859v.] Yhdessä useiden muiden talollisten kanssa Olli Pullia syytettiin talvikäräjillä 1750 siitä, ettei hän ollut antanut kirjoittaa poikaansa Heikkiä vuoden 1749 henkikirjaan, vaikka tämä oli ehtinyt täyttää 15 vuotta. Pulli ilmoitti poikansa Heikin olevan hyvin sairaalloinen ja heikko, ja siksi häntä ei ollut kirjoitettu henkikirjaan. Oikeus määräsi 20 hopeataalarin sakon uhalla kaikkien henkikirjasta pois jätettyjen saapumaan seuraavaan henkikirjoitustilaisuuteen, jotta heidän ruumiillinen kuntonsa voitaisiin siellä punnita sekä todeta, millaisessa kunnossa he olivat olleet joulukuussa 1748 ja olisiko heidät voitu kirjoittaa vuoden 1749 henkikirjaan. Koska kyseessä oli kruunua koskeva asia, oikeus päätti siirtää sen maaherran päätettäväksi. [KA Kemin käräjät 8.1.1750: 42- 44v.].